Surullisuus. Se vyöryää ylitseni kuin lankeamaton syyllisyys. Elämän sanat hävittävät merkityksensä. Kuka olen nyt? Olenko vain menneisyyteni varjo?
Syyllisyys saa liian suuren osan arjessani. Nousen ja laskeudun.
Mistä olen syyllinen?
Siitäkö menetetystä ajastani, persoonallisuudestani.

Sulkeutunut ihminen kätkeää itseensä paljon sanattomia viestejä. Kuka olen, ilman noita viestejä?
Kuinka voi elää ilman tuskaa.

Hetki hetkeltä tunnen katoavani. Olen kuin sisältä kuollut.

Kuitenkin sisässäni on vahvuus, kaikenvoipaisuuden tunne siitä, että olen kaiken vääryyden nähnyt. Onko vahvuus sitä että on kokenut vääryyttä, vai voiko vahvuuden edes kokea ilman vastoinkäymisiä?

Kuinka ihminen voi antaa itselleen anteeksi ja elää siinä hetkessä, ilman noin suurta taakkaa. Miten ihminen voi jättää suuren taakan taakseen ja jatkaa elämäänsä, vahvana mutta itsensä arvokkaana pitävänä yksilönä.